Kaiuttimet, jotka piti tehdä itse
Hyvä ystävä innosti minut palaamaan äänentoistoharrastuksen pariin. Sitten kävi niin kuin tällaisissa projekteissa usein käy: ensin piti vain löytää olohuoneeseen sopivat kaiuttimet, mutta pian vertailin elementtejä, kotelomateriaaleja ja jakosuotimien kondensaattoreita.
En ole koskaan ollut erityisen hyvä kuvailemaan kaiuttimien sointieroja hienoilla sanoilla. Jos olisin ostamassa valmista paria, vertailisin mieluiten useita kaiuttimia samassa huoneessa. Se ei vain ollut kovin käytännöllistä. Siksi olin pitkään halunnut uskoa, että hyvämaineisten valmistajien välillä voi valita melko huoletta ulkonäkö edellä.
Tässä projektissa halusin selvittää, kuinka laadukkaat kaiuttimet valmistetaan ja samalla tehdä juuri itselle sopivan parin.
Omat kaiuttimet musiikille
Television yhteydessä oli jo soundbar ja subwoofer. Se toimii elokuvissa ja telkkarissa oikein hyvin: keskikanava auttaa puheessa, ja muut kanavat tekevät tilaa sekä tehosteita.
Levysoitinta en kuitenkaan halunnut kytkeä siihen. Musiikissa soundbarin kanavat ovat liian lähekkäin stereokuvan kannalta, ja subwoofer soi monona. Stereo taas ei ole yhtä hyvä tv-käytössä: puhe tulee sivuilta, ja elokuvien kaikkein matalimmat efektit jäävät usein ilman subwooferia vajaiksi.
Ratkaisuksi tuli kaksi erillistä settiä: toinen elokuville ja toinen pelkästään musiikille.
Huone määräsi paljon
Kaiuttimien paikaksi tuli betonirakenteisen portaikon alunen. Se ei ole akustiikan kannalta helpoin nurkka, eikä kaiuttimia voi levittää loputtoman leveälle, koska portaat tulevat vastaan.
Lattiakaiuttimet ja kolmitierakenne jäivät suunnitelmista nopeasti pois. Päädyin noin seitsemäntuumaiseen koaksiaalielementtiin, jossa diskantti ja basso ovat samalla akselilla ja molemmat saa korvan korkeudelle. Suurehko hyllykaiutinkotelo ja etupuolelle tuleva bassorefleksiputki tuntuivat tilaan sopivalta lähtökohdalta. Samalla suuntaus ei ole aivan millintarkkaa puuhaa, mikä on avoimessa olohuoneen ja ruokailutilan yhdistelmässä mukavaa.
Tyyliksi halusin joko modernia skandinaavista tai vanhaa brittiläistä hifiä – ennen kaikkea vaaleaa puuta. Valmiita kaiuttimia etsiessä yhdistelmä oli yllättävän hankala.
Melkein ostin valmiit
Kysyin brittiläiseltä RFC:ltä Rubato-kaiuttimien saatavuudesta. Tammiviimeistelty pari olisi ollut saatavilla muutamassa kuukaudessa. Hinta näytti ensin varsin kohtuulliselta, mutta Britannian ulkopuolelle toimitettuna laskelma oli tämä:
(£2.000 kaiuttimet + £80 rahti) + ALV + tulli ≈ 610 €
= noin 3.010 €
Uskon, että ne olisivat olleet hintansa arvoiset. Sivukulut kuitenkin käänsivät vaakaa, ja samalla tutkiminen ja tekeminen alkoi kiinnostaa yhä enemmän.
Kun kaiuttimen purkaa mielessään osiin, hinta alkaa näyttää erilaiselta. Valmiskaiuttimessa maksaa tietenkin muutakin kuin elementit, kotelo ja jakosuodin: suunnittelu, tuotanto, jälleenmyyjät ja se, että jonkun pitää kantaa vastuu lopputuloksesta. Mutta pienessä omassa projektissa pystyy valitsemaan juuri ne osat, joihin haluaa panostaa.
Mitä päädyin tekemään
Päädyin ottamaan suunnittelun lähtökohdaksi SEAS Loki -kaiuttimen rakennussarjan. En siis lähtenyt suunnittelemaan kaiutinta aivan nollasta, vaan käytin Lokin suunnittelupohjaa ja räätälöin kokonaisuutta omaan tarpeeseen.
Kotelot
Kaupalliset kaiuttimet tehdään usein MDF:stä, kun taas pienet valmistajat suosivat monesti koivuvaneria. Vaneri on jäykkää, kosteutta kestävää ja työstettävyydeltään parempaa. Kun kotelot tekee itse, materiaalin hintaero ei ole kovin dramaattinen.
Hi-end kaiuttimien baltic birch kuulostaa hienolta, mutta täällä Suomessa sama asia, eli koivuvaneri on suhteellisen arkinen ja helposti saatavilla oleva materiaali.
Elementit ja jakosuodin
Kaiutinelementtejä valmistaa lopulta varsin pieni joukko erikoistuneita yrityksiä. Useimmat kaiutinbrändit ostavat ne muualta, joskus omilla pienillä räätälöinneillään. Se on harrastajalle hyvä uutinen: laadukkaita osia saa ilman, että tarvitsee ostaa kokonaista tuotetta niiden ympäriltä.
Koaksiaalielementeissä sopivia vaihtoehtoja ei ollut lopulta kovin montaa. Jakosuodattimeen päädyin valitsemaan komponentteja hintahaitarin yläpäästä silkasta utaliaisuudesta.
Rakentamista ja viimeistelyä
Rakensin jakosuotimet reikäkortille. Piirilevyn teettäminen olisi ollut jo yliampuvaa yksittäiselle parille. Pidin vedot lyhyinä, eristin ne huolellisesti ja sijoitin kelat niin, etteivät ne häiritse toisiaan. Liitokset ovat juotettuja, ja huoltoa varten kortilla on laadukkaat pikaliittimet.
Kaiuttimien upotukset jyrsin suoraan koteloon. Myös bassorefleksiputken suu sai muotonsa jyrsimellä. Se voisi teoriassa olla pyöreämpi, mutta tällä kertaa estetiikka voitti. Maalasin myös kiinnitysruuvit mahdollisimman huomaamattomiksi.
Plektra Tradingilta löytyi vaahteraviilua, jossa on hieno, kitaroistakin tuttu loimu. Viilun päälle tuli kuusi kerrosta kalusteöljyä; kahdessa ensimmäisessä oli pigmenttiä. Lopputuloksena on vaalea, hieman hunajainen vaahtera, joka näyttää jo valmiiksi aavistuksen patinoituneelta.
Miltä ne sitten kuulostavat?
Mittasin kaiuttimet kalibroidulla mittausmikrofonilla. Taajuusvaste osuu hyvin lähelle SEASin ilmoittamaa, ja ±3 dB:n toleranssilla toisto ulottuu 37 hertsistä 20 kilohertsiin. Rakenteensa vuoksi kaiuttimet ovat melko epäherkät, noin 85 dB, joten ne arvostavat jämäkkää vahvistinta mutta kestävät myös tehoa hyvin.
Kuuntelussa lopputulos ylitti omat odotukseni. Samassa huoneessa ja samalla vahvistimella tehty A/B-vertailu listahinnaltaan noin puolet edullisempaan brändikaiuttimeen oli omiin korviini selvä: yksityiskohtia, puhtautta ja äänikuvan hallintaa tuli enemmän.
Bassoa vertasimme kaverin vanhoihin, made in USA -aikaisiin JBL-lattiakaiuttimiin. Niissä on vähintään kolminkertainen kotelotilavuus ja muistaakseni kymmentuumainen basso. Silti nämä pysyvät basson ulottuvuudessa hyvin mukana – ja ovat syvyydessä, tarkkuudessa ja nopeudessa selvästi edellä.
Kokeillut vahvistimet
- Sonos Amp (2 × 125 W @ 8 Ω): puhti ei riittänyt. Hiljaa kuunnellessa soundi jäi ponnettomaksi ja basso tuntui katoavan; normaalilla äänenvoimakkuudella säätö oli jo noin puolivälissä.
- Marantz 2235b (2 × 35 W @ 8 Ω): vanha laatupeli toimi yllättävän hyvin. Normaaliin kuunteluun teho riitti, ja kokonaisuus oli selvästi tasapainoisempi kuin Sonos Ampilla.
- NAD C298 (2 × 185 W @ 8 Ω): tämä päästi kaiuttimet mielestäni täyteen potentiaaliin. Lopputulos on tasapainoinen ja kontrolloitu, joten se jäi pysyvään käyttöön.
Kannattiko?
Kyllä. Projekti oli sekä opettavainen että hauska, ja lopputulos ylitti odotukset. Jos etsii valmiita, oikeasti laadukkaita kaiuttimia, katsoisin itse läpinäkyvästi toimivia valmistajia kuten Buchardt Audioa tai RFC:tä. Teetetty pari voi olla myös hyvä vaihtoehto, jos sopiva tekijä löytyy.
DIY ei ole mielestäni järkevä tapa säästää rahaa, jos vertailukohtana on budjettiluokan kaiuttimet. Kun tavoittelee korkeampaa tasoa, tekeminen on kannattavaa verrattuna vastaavaan merkkituotteeseen. Ja lopputuloksesta tulee väistämättä oma: juuri tilaan sopiva, oman näköinen ja sellainen, johon uskaltaa koskea jos haluaa myöhemmin muutoksia.
Hinnaksi ilman omaa työtä muodostui noin 1.200 €.
Osa materiaaleista, erityisesti vanerin hukkapalat, meni myöhemmin hyötykäyttöön muissa projekteissa. Kustannuksia olisi voinut leikata elektroniikasta, mutta halusin kokeilla komponentteja lähellä parasta saatavilla olevaa tasoa. Siinä kohtaa maksaa jo hieman kermankuorintahintaa, ja erot seuraavaan halvempaan tasoon ovat todennäköisesti pieniä.
Jos ostaisin vastaavaa tasoa uutena valmiina, oma budjettini alkaisi noin 4 000 eurosta. Siinä kohtaa 1 200 euroa tuntuu aika hyvältä – vaikka omaa työtä ei tietenkään voi laskea ilmaiseksi.
Miksei aktiivimonitoreja?
Ne olisivat käytännössä aivan vertailukelpoinen vaihtoehto. Genelec-tyyppisessä aktiivikaiuttimessa diskantille ja bassolle on omat pääteasteensa, ja DSP auttaa tekemään vasteesta hyvin suoraviivaisen.
Minua kiinnosti tässä kuitenkin analoginen ketju: levysoittimen neulan liikkeestä vahvistimen kautta kaiutinelementtiin mahdollisimman "puhtaasti". Aktiiviratkaisussa signaali käy usein analogisesta digitaaliseksi ja takaisin, mikä ei istunut tämän projektin ajatukseen.
Tämä on makuasia, ei paremmuusjärjestys. Aktiivimonitori olisi ollut järkevä valinta – mutta ei yhtä kiinnostava projekti.
